Mies rikkoi polvihousunsa. Reisitasku oli napannut kiinni johonkin ja
palkeenkieli irvisteli ilkikurisesti. Mieheni on aika isokokoinen ja
hänelle on vaikea löytää sopivia vaatteita ja nämä viime kesänä
Amerikasta ostetut sortsit ovat olleet hänelle tosi mieleiset, joten ei
epäilystäkään etteikö niitä kannattaisi korjata. Kätevä emäntä kokoaa
itseään muutaman päivän ennen kuin aloittaa parsimisen. Kätköistä
kaivelin tilkun puuvillakangasta tukikankaaksi ja sitten hurruuttelin
mielivaltaisesti ompelukoneella kolmen piston siksakkia sinne tänne sen
mukaan kuin sain ajeltua. Taskun läppä ja muut saumat hankaloittivat
kiitettävästi surruuttelua, mutta tuollainen siitä tuli.
Ompelukoneen sain joskus 90-luvun alkupuolella sen aikaisen
poikaystäväni äidiltä, joka ei enää sitä tarvinnut. Vaikka olemme
ompelukoneen kanssa olleet yhdessä jo pitkään, ei meistä koskaan ole
tullut ystäviä. Se johtuu varmasti vain minusta. En ole huoltanut
konetta säännöllisesti (kerran kysyin ompelukoneliikkeestä, mitä huolto
maksaa ja se jäi sitten siihen), palanut lamppukin on vaihtamatta ja
ennen kaikkea olen huomioinut ompelukonetta vain erittäin
satunnaisesti. Silloin harvoin kun olemme keskenämme seurustelleet,
olen ollut yleensä ärtynyt ja kiireinen. Pääosin kone on joutunut
tekemään pieniä korjaushommia, vaikka se olisikin varmasti halunnut
luoda jotain suurta ja kaunista. Ompelu ei vain oikein ole minun
juttuni. Hermo ei kestä.
tiistai, 11. heinäkuu 2006
Kommentit